Rakentajapäiväkirja

Olimmehan me haaveilleet omakotitalosta. Oikeastaan koko yhdessäolomme ajan. Haaveissamme omakotitalo olisi meren rannalla, ehkä Laajasalossa. Siinä olisi kirjastohuone ja neljä makuuhuonetta. Ja iso keittiö. Ja ruokailutila. Ja merimaisema. ”Lottovoittoa odotellessa...” huokailimme. Ja lopulta teimme kuten niin moni muukin. Muutimme rivariin, jossa kirjastohuoneesta ei ollut tietoakaan ja pihakin oli vain hitusen olohuoneen mattoa suurempi. Yhtä lasta ja paria vuotta myöhemmin kaipuu omasta tuvasta nosti päätään vielä voimakkaammin. Toisen lapsen synnyttyä tajusimme, että jossain vaiheessa meiltä loppuisivat makuuhuoneet kesken.

 

Huhtikuussa 2009 silmiini osui paikallislehdessä ilmoitus: Vantaan kaupunki myy/vuokraa tontteja Nikinmäestä. Tihrustin kartasta tulevien tonttien paikkaa ja mittailin etäisyyksiä. Aika kiva. Illalla maanittelin miehen tietokoneen äärelle ja esittelin löytöäni: haettaisiinko? Mies ei heti innostunut. Nyt ei ehkä ollut paras mahdollinen aika. Lamaa jyskytettiin joka tuutista, miehen työpaikka oli poliittisen alueellistamisuhan alla ja minä olin äitiyslomalla. Hullujahan tässä oltaisiin, jos nyt ruvettaisiin rakentamaan! Pari yötä nukuttuamme –tai valvottuamme, sillä sitähän yöt vauvaperheissä enimmäkseen ovat - alkoi ajatus tontista kuitenkin houkutella yhä enemmän. Taantuma takaisi todennäköisesti sen, että tontinhakijoita olisi tavanomaista vähemmän. Rakennuskustannuksetkin olivat pudonneet. Ja korot olivat alhaalla. Isoin huoli meillä olisi vanhasta asunnosta eroon pääsy, ja se, olisiko meillä ylipäätänsä varaa rakentaa talo. Tai rakennuttaa, sillä yhdestä asiasta olimme suorastaan liikuttavan yksimielisiä: hartiapankkirakentajia meistä ei tulisi. Meillä ei ollut halua testata avioliiton tai ystävyyssuhteiden kestoa rakennusprojektilla. Ja halusin, että lapsille ei tarvitsisi esitellä isää uudestaan sitten siinä vaiheessa, kun uuteen taloon muutetaan sisään.

 

Aloitimme taloesitteiden raivokkaan selauksen. Olimme aina ajatelleet, että talomme olisi puolitoistakerroksinen, aika perinteinen, sellainen rintamamiestalo-tyyppinen ratkaisu. Vaan sellaistapa ei kaupunki antaisikaan näille tonteille rakentaa. Tällä alueella talojen tulisi olla yhdessä tasossa, muotoilultaan pikemminkin moderneja kuin perinteisiä. Aloimme siis rukata haaveitamme uuteen uskoon.

 

Aurinkoisena kevätpäivänä pakkasimme lapsille eväät mukaan ja suuntasimme tietyökylttien lomasta pujotellen tonttien paikoille. Pasteerailimme ympäri pusikoita, kallioita ja hakattua metsänpohjaa ja yritimme tutkailla mikä olisi se kaikkein kivoin tontti, mihin aurinko paistaisi mukavimmin, ja mikä tuntuisi juuri siltä meidän kotimme paikalta. Potkimme kiviä ja tömistimme maata. Olisikohan tässä alla kalliota vaiko vain iso kivi? Miten paljon tästä pitäisi louhia, mitäköhän se maksaa? Näkyykö tästä joelle vai jääkö kaupungin metsä väliin? Valitsimme lopulta kuusi tonttia joita päätimme hakea. Maan alle ei voinut nähdä. Miten paljon kalliota ja miten läheltä pintaa sitä löytyisi pysyisi arvoituksena siihen asti kunnes kaivinkone tulisi paikalle poistamaan pintamaat. Jätimme paperit sisään ja pudottaessani kuorta postilaatikkoon taputtelin sitä ja toivotin oikein kovasti onnea arvontaan.

 

Parin viikon päästä olin ratketa riemusta kun posti toi mukanaan kaupungin leimoilla varustetun hyvin paksun kirjekuoren. Olimme saaneet tontin! Jopa juuri sen, jonka olimme viimeisessä kieputtelussamme laittaneet ykkössijalle. Yöllä kuuntelimme vauvan tuhinaa ja kyselimme toisiltamme: Nukutko? En minäkään. Laitetaanko tämä asunto heti myyntiin? Entä jos se ei mene? Kuinka paljon meillä on varaa ottaa lisää lainaa? Millaisen talon valitsemme? Mistä tiedämme mikä on hyvä?

 

Seuraavien viikkojen aikana ryhdyimme tuumasta toimeen. Päätimme olla huolellisia ja kilpailuttaa talopakettien tarjoajat kunnolla. Me emme luottaisi tässä kohtaan mihinkään puskapuheisiin tai mainoksiin, vaan näkisimme valinnan suhteen oikeasti vähän vaivaakin. Pudotimme heti kättelyssä pois sellaiset valmistajat joilla ei ollut tarjota avaimet käteen- ratkaisuja. Loput laitoimme rinnakkain.

 

Hintojen ja sisältöjen vertailu ei ollut helppoa. Ja on aivan uskomatonta, miten vähän säilytystilaa nykyisiin taloihin piirretään! Vaikka kaikki tietävät, etteivät ainakaan lapsiperheiden kodit todellakaan ole sitä miltä talot sisustuslehdissä näyttävät. Missä näissä kodeissa pidetään kaikki legopakit, askarteluaarteet, potkuautot ja leikkikeittiöt? Entä ne pieniksi jääneiden vaatteiden vuoret, jotka odottavat seuraavaa lasta tai sitä päivää kun niiden kanssa ehättää kirpputorille? Entä harrastusvälineet? Sisustuslehtien kodeissa kukaan ei takuulla harrasta mitään. Paitsi tietysti sitä sisustamista. Aloimme laskea asuinhuoneiden neliöiden lisäksi myös erilaisten säilytystilojen neliöitä.

 

Lopulta saimme karsittua valinnan kolmen valmistajan välille, kuuteen eri talomalliin. Lähdimme papereinemme talokauppiaita tapaamaan. Design-Talo ilmoitti pisimmän rakennusajan talolle, eikä hintakaan ehkä ollut ihan halvin, mutta täällä pieniin muutostoiveisiimme suhtauduttiin positiivisimmin, ja aloimme tykästyä malliston Hailuoto 153:seen enemmän ja enemmän. Kävin kyläilemässä Design-Talon rakentaneen ystävän luona, ja kun hänkin kehui pari vuotta vanhaa taloaan aloimme kallistua yhä vahvemmin Design-Talon suuntaan.

 

Kävimme asuntomessuilla katselemassa talotarjontaa ja erityisellä silmällä avaimet käteen- koteja, erityisesti havittelemaamme Hailuotoa. Seisoimme messutalon terassilla ja katselimme maisemaa. Yritimme kuvitella tilalle sen mitä se meidän tontillamme olisi: pihamaata, avokallion lämpäre ja naapuritalon takana metsää. Ilmansuuntana etelä. Ei hassumpaa. Vaikka tiedostimme, että tästä olisi vielä pitkä matka siihen kun istuisimme oman talomme terassilla juomassa kuohujuomaa, oli vähän juhlava olo: olimme tehneet päätöksen - tällainen talo meille tulisi.