Rakentajapäiväkirja

 

Tänä talvena sitä todella riitti. Lunta nimittäin. Kaivurikuskimme kasasi sitä tontillemme suorastaan pöyristyttävän korkean kasan. Se toivottavasti sulaa siihen mennessä kun muutamme sisään taloon. Siis juuri ennen kuin uusi lumi tulee... Lumessa oli kuitenkin yksi hyvä puoli: se eristi. Maa lumen alla oli täysin pehmeää, ja sitä oli kaivurin nopea ja helppo kaivaa.

 

 

Parissa päivässä meillä on tontilla hangen sijasta siisti kuoppa ja siinä sorapatja. Tässä on talon hyvän köllötellä. Louhinnoiltakin vältyimme, nippa nappa, mutta silti. Ja jokainen säästetty euro on nyt kullankallis, sillä samaan aikaan alamme tehdä sisustusvalintoja ja kuten moni sanoo: jos rahaa ei muuten saa tuhlattua sen saa tuhlattua laattakauppaan. Me yritämme olla maltillisia. Laitamme keittiön järjestystä isosti uusiksi ja se sujuu helposti ja kohtuullisella hinnalla, vaikka vaihdammekin kaappien tilalle kalliita, mutta käteviä laatikoita vaimentimilla, haluamme kalusteuunin ja kunnon roskisvaunun. Keittiösuunnittelija on ystävällinen ja parissa tunnissa keittiö, vessa, kodinhoitohuone ja kaapistot on laitettu haluamaamme kuosiin. Hintalappu muutoksille on varsin maltillinen ja olemme tyytyväisiä.

 

Samaan aikaan perustuksemme nousevat teltan suojissa. Päivisin alkaa olla kaunista ja lämpöäkin plussan puolella, mutta yöt ovat arktisen kylmiä. Se tarkoittaa sitä, että teltassa huutaa lämppäri vuorokauden ympäri ja polttoöljyä palaa enemmän kuin tohdimme ajatellakaan. Mutta maantieteelle emme mahda mitään. Meidän huono tuurimme on nyt se, että talvi ei ota loppuakseen. Sen kanssa on nyt vain selvittävä.

 

Muurarimme ovat taitavaa ja vauhdikasta porukkaa. Viikossa antura on valettu, ja sokkelia alkaa nousta. Mies puuhaa tontilla innoissaan, tilaa tavaraa, laittaa salaojia, kantaa tavaraa. Ja vettä me kannamme tontille selkä vääränä. On uskomatonta, miten paljon vettä muuraukseen kuluu. Ja koska vesilaitos ei kotikunnassamme tunne käsitettä ”rakennusaikainen vesiliittymä”, kannamme vettä kotoa kanistereilla kahteen isoon tynnyriin. Suurin kanisterimme vetää 20 litraa. Ja yksi tynnyri 200 litraa. Ja me täytämme joka ilta kaksi isoa tynnyriä. Onneksi tätäkään vaihetta ei kestä kauaa.

 

Jollain tavalla olemme luisuneet siihen kovin perinteiseen malliin, jossa mies vastaa raksasta ja nainen lapsista ja kodista. Yritän rimpuilla roolistani pois, sillä minäkin haluan tietää mitä tontilla tapahtuu. Kylminä ja hämärtyvinä iltoina lapset vain ovat kovin eri mieltä. He haluavat kotiin, eivätkä notkua tontilla kuuntelemassa loputonta ”älä mene sinne”, ”varo” ja ”ei saa koskea” –tulvaa.