Rakentajapäiväkirja

Lattiakin meillä jo on. Betoniauto karautti tontille liki viikon alkuperäistä aikataulua edellä. Tuntuu hienolta tassutella oikealla korkeudella. Ikkunat nimittäin näyttivät todella väärin mitoitetuilta siinä vaiheessa kun lattialta puuttuivat styroksit, lämmitysputkitukset, raudoitusverkot ja itse kahdeksan sentin valu. Betonilattian alla risteilee melkoinen hämähäkinseitti ja olen onnellinen siitä, että minun ei tarvitse miettiä sitä, nouseeko oikea määrä putkia oikeasta kohdasta ylös, vaan sen vastuun kantaa joku muu. Sitä en ymmärrä lainkaan, miksi jonkinlainen standardi tuntuu olevan se, että keskuspölynimurin rasiat sijoitetaan keskelle seinää eikä lattianrajaan. Joo-o, onhan se ehkä ihan ergonomista ettei tarvitse kumarrella laittamaan imuputkea siihen rasiaan, mutta kumarrutaanhan perinteisenkin imurin pistokkeen kanssa. Eikä se rasia tosiaan mikään kaunistus keskellä seinää ole. Olemme onneksi paikalla kun putkarimme laittaa keskuspölynimurin putkistoja ja pyydämme häntä katkaisemaan putket niin, että imurasiat jäävät samaan tasoon pistorasioiden kanssa.

 

 

Senkin olemme huomanneet että siivoamista riittää. Toisten jäljiltä hyvin vähän, toisten jäljiltä taas paljon. Timpurimme ovat siistejä poikia, mutta nyt kun työmaalla ramppaa erilaista piuhan kytkijää, putken asentajaa, laappaajaa ja nippelin säätäjää odottaa meitä välillä melkoinen kaaos.

 

Olemme huomanneet, että meidänkin korttelissamme on kahden koulukunnan rakennuttajia: niitä, jotka häärivät tontilla siivoamassa vähintään kerran viikossa ja niitä, jotka antavat rojun kasaantua ja rykäisevät siten kerralla isomman urakan. Me kuulumme ensimmäiseen ryhmään. Meitä kiinnostaa nähdä, mitä talomme on syönyt ja kuvaamme mielellämme talteen talon rakenteen eri työvaiheissa. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka täytyisikin joskus tietää missä kohden menee lämmityskaapeli, koolinki tai vesiputki. Toisaalta ihan perustellusti voi myös kysyä mitä ihmettä teemme ikinä niillä tuhansilla kuvilla talomme eri rakennusvaiheista. Kuvia on nimittäin kertynyt jo nyt yli 500. Olen jo luvannut kavereille, että kuvien katselu EI tule olemaan osa tupaantuliaisia. Ei liene yllätys, että kaverimme vaikuttivat hyvin helpottuneilta.

 

Timpurimme ovat aloittaneet väliseinien tekemisen. Tulemme talolle eräänä iltana ja innostun lasten kanssa leikkimään tuntikausiksi ”meidän taloa”. Leikissä kuljetaan huoneesta toiseen ja leikitään kotia. Lattiassa ovat vasta seinien alajuoksut, joten nuorimmaisemme kulkee kuin kummitus seinien läpi, mutta esikoinen touhuaa innoissaan: ”äiti, nyt tää menis saunaan” ”äiti, nyt tää menis nukkumaan”. Leikin innolla mukana ja makustelen maisemaa, joka ruokailutilan ikkunasta avautuu, kuvittelen itseni olohuoneeseen lukemaan kirjaa ja mittailen keittiön kokoa. Tuntuu myös hienolta sanoa, että menemme ”talolle” tai ”raksalle”eikä ”tontille”. Nyt alkaa vahvasti tuntua siltä, että tämä juna etenee –ja vauhdilla.

 

 

Toukokuun ihanan helleviikonlopun vietämme raksalla aamusta iltaan. Työmiehemme ovat vapailla, sillä he pääsevät jatkamaan hommiaan vasta sähkömiehen käynnin jälkeen. Me mellastamme siis työmaalla mielemme mukaan. Siivoamme lautakasoja ja lajittelemme tavaraa kaatopaikkakeikkaa varten. Lapset juoksevat ympäriinsä helteestä nauttien ja tietysti tapahtuu myös se puolipakollinen tapaturma. Esikoisemme kompastuu koipiinsa puukasan vieressä, kaatuu, ja tietysti juuri siihen puusta töröttävään naulanpäähän. Naula uppoaa parin sentin verran säären sisään ja huuto on hirmuinen. Onneksi tontilla on vettä ja ensiapupakkaus. Ja lopullisen parantamisen hoitaa kylmä limu ja jäätelö.

 

Me teemme terassia ja maalaamme pohjamaalia ja jopa ensimmäisiä pätkiä pintamaalia terassin tolppiin ja katon alle. Ihanan kaunis avoräystäs tarkoittaa maalausvaiheessa viheliäistä hieromista. Palkkien väliin on hankala saada mahtumaan sivellintä ja työasento on kaikkea muuta kuin ergonominen. Mutta jo nyt, kun homma on vasta puolivälissä, näemme että lopputuloksesta tulee oikein hyvä. Syömme eväitä omalla terassilla, olkoonkin että sahanpurujen keskellä ja ilman pöytää ja tuoleja, mutta silti. Tuntuu ihanalta. Illalla niska punoittaa ja käsivarret on kirjottu maalinäytteillä. Mutta naamalle on liimautunut aika onnellinen hymy. Ja uni - sitä ei tarvitse juuri houkutella.